Apua, Taru eksyksissä

Mun piti oikeestaan kertoo tästä jo tuon eilisen merkinnän yhteydessä, mut koska unohdin saa tää asia nyt kunnian saada ihka oman merkintänsä.

Oltiin eilen siellä sienimetsällä ja se alue missä kierreltiin ei todellakaan ollut mikään kauhean iso. No, kaikesta huolimatta onnistuin yhdessä vaiheessa jäämään muista hiukan jälkeen, kun löysin semmosen tosi hyvän sieniapajan. Keräilin siinä sitten aikani ja ylös noustessani ketään ei näkynyt missään.

Mulla ei ollut hajuakaan mihin suuntaan muut oli lähteneet eikä tietenkään kännykkää mukana, että olisin voinut soittaa ja kysyä. Ajattelin sitten kävellä vähäsen suuntaan, jonne kuvittelin muiden todennäköisesti menneen. Kävelin kauhean ryteikön läpi ja kiipesin semmoselle matalalle mäelle ajatellen, että näen sieltä paremmin laajemman alueen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt vaikka pyörin kuin puolukka paikallani. Kävelin sitten takaisin lähtöpaikalleni, mutta vieläkään ketään ei näkynyt.

Seuraavaksi suunnittelin käveleväni takaisin autolle, mutta hetken panikoituani en ollutkaan enää varma suunnasta. Maalailin aikani piruja puiden oksille ja olin jo vähän aikaa varma, että nyt jäi Taru yksin metsään karhujen ja hirvien syötäväksi. Pari kyyneltä vieräytettyäni keräsin itseni ja kävelin takaisin sinne mäelle, josko pojat olisi palanneet jo takaisin päin. Mut ei, ketään ei näkynyt vieläkään. Voitte varmaan kuvitella, että paniikki alkoi pikkuhiljaa iskeä. Olin ollut yksikseni varmaan puolisen tuntia (tai ainakin luulen niin. Tosin tuntui että olisin ollut sata vutta itsekseni), joten muut olisi voineet ehtiä jo vaikka minne kuvitellen mun tulevan perässä.

Nyt ei saanut hätääntyä, joten rohkeesti aloin vaan huutaa Niklasta. Huusin varmaan 5-10 minuuttia ensin hiljempaa ja lopulta niin kovaa kuin jaksoin ilman minkäänlaista vastausta. Lopulta kuulin kuitenkin tutun äänen ihan erisuunnalta, kuin olin kuvitellut. Lähdin nopsaan kohti ääntä ja pysähdyin aina välillä huutamaan uudestaan. Kohta Niklas jo olikin siinä ja helpotuksen kyynelet vierähti poskelle. Niklas oli ollut koko ajan melko lähellä autoa, just siellä minne olin meinannut yhdessä vaiheessa lähteä kävelemään, mut koska maasto oli näyttänyt niin tuntemattomalle, en ollut uskaltanut mennä sinnepäin pidemmälle. Koska oli kauheen tuulinen päivä, kukaan ei ollut alkuun kuullut mun huutoja.

Jos tästä jotain opittiin niin ainakin otan kännykän seuraavan kerran matkaan. Loppu sienireissu menikin nyt siihen, että panikoin samantien kun muut katosivat näköpiiristä. Mulla oli päässä semmonen tosi syvä ja iso huppu, joten todellisuudessa joku yleensä oli just siinä mun vieressä, mut huppu vaan peitti näkyvyyden. Melko pienikin alue onnistui näyttämään mun silmissä oudolle heti, kun olisi pitänyt löytää takaisin autolle yksin ja paniikissa. Se siitä suunnistustaidosta ja hyvästä sisäisestä kartasta. Ei tätä ihan heti uudestaan, kiitos.

Ps. Vinkatkaa mulle hyviä, luettavan arvoisia kirjoja! Sain Millenium-sarjan luettua ja myöskin ilmaiseksi saamani Himoshoppaaja kirjan (joka oli sanalla sanoen täyttä kuraa). Ostin nyt ensimmäisen osan Wallandereja ja se vaikuttaa ihan hyvälle, mut ois kiva lukee jotain muitakin kun vaan niitä.